Kutsuhuuto kasvattamaan meitä

Vihreä Aviapolis on oikeastaan uusin vantaalainen vihreä alayhdistys. Ensi sunnuntaina kokoustamme ja pähkäilemme toimintasuunnitelmaa kasaan. Toimintasuunnitelma on sitten virallinen paperi, jonka toteutumista valvomme seuraavaksi toimintakertomuksessa. Ovatpa nämä pitkiä ja tyhjiä sanoja: näiden kanssa menen yhä sekaisin ja saatan puhua ihan sokinsikin suunnitelmakertomuksista. Yhdistysten toimintaa säädellään yhdistyslaissa, joka on väljä, mutta silti laki. Vihreillä on myös omat hyviksi havaitut ohjeet, joita alayhdistykset pyrkivät noudattamaan.

Yhdistyksen säännöt pitäisi osata niin hyvin, ettei tekisi sellaista mokaa, jolla joku pystyy osoittamaan päätetyn asian pätemättömäksi. Miksi joku niin tekisi? Joskus tuntuu, että joillekin virheiden etsiminen ja valittaminen on suurta hupia, ajankulua ja pätemiskenttää. Onhan monissa kunnissa ammattivalittajia, jotka saattavat jarruttaa valituksillaan jopa yhteistä hyvää edistäviä päätöksiä. Tieysti olisi hyvä oppia yhdistystoiminnan ABC Ö:hön asti, jotta säästäisi aikaa ja saisi jotain aikaan. Silti pelkään, että kovin säädellyssä toiminnassa on vaarana alkaa toimia toiminnan vuoksi.

Mitä tällainen uusi, pieni ja aatteellinen yhdistys sitten voisi tehdä? Toimintaa? Tapahtumia? Tilaisuuksia? TTT-konsepti saattaa pelottaa, sillä monesti huomaa ehdottamansa asian vastuun kaatuvan itsensä niskoille. Toistaiseksi olen ollut positiivisesti yllättynyt Vantaan Vihreiden aktiivisesta otteesta: toiminnassa on taitava, osaava ja avulias joukko, joka osaa pyytää, ja jolta uskaltaa pyytää apua. Tähän porukkaan oli helppo tulla!

Toivon myös, että Vihreä Aviapolis tuntuisi yhtä mukavalta. Tarkoitus ei ole sitouttaa ketään vastentahtoisesti mihinkään toimintaan tai puuhasteluun. Mukana voi olla vaikka vain kuuntelemassa. Jokainen osaa varmasti itse parhaiten määrittää hetken, jolloin haluaa aktivoitua. Haluamme pitää myös elämäntapakynnyksen matalana: emme todellakaan odota jäseniltä linkolalaisuutta tai edes viimeisintä tietoa ilmastonmuutoksen tilasta. Pääasia on, että olemme yhdessä viemässä vihreää arvo- ja tietysti -toimintamallia eteenpäin alueellamme. Potentiaalia pitäisi löytyä: esim. Kartanonkoskella joka neljäs äänestänyt äänesti Vihreitä. Tavoitteena on myös lisätä tiedon määrää ja sen hyödyntämistä omassa porukassamme!

Jonkinlaista pientä toimintaa olen sentään mietiskellyt. Sunnuntaisna haudomme näitä ajatuksia edelleen. Itseäni kiinnostaisi pyöräilyttää kiinnostuneita asiantuntevan oppaan johdolla ympäri Aviapoliksen merkittäviä luonnon- ja kulttuuripaikkoja. Keväällä järjestämme mahdollisesti kirpputoria, ehkä roskien keräämistempauksia. Tiistaina 31.3. Kartanonkosken Pointissa on luvassa tilaisuus, jolloin keskustelemme jo aikaisemmin kirjoittamastani teemasta Vanhempana vaikuttamassa. Jos sovitut järjestelyt onnistuvat, pääsemme kuuntelemaan Vihreiden puheenjohtajakandidaatin Anni Sinnemäen ajatuksia aiheesta. Tämä tilaisuus on itselleni erittäin tärkeä - jo nyt mietin sitä päivittäin. Toivottavasti saisimme sieltä mukaan uusia jäseniä.

Tässä toiminnassa löytää itsestään ihan uusia puolia. Lisäksi on antoisaa kuunnella ja katsella osaavia ihmisiä ja oppia tuntemaan vantaalaista vaikuttajajoukkoa. Tämä on naamioitu kutsuhuuto!! Kaikukoon se ympäri Aviapolista!

Jaana ylpeänä esittäytyy: kaupunginhallituksen varajäsen! Nice to meet you!

Maanantaista 26.1. lähtien olen voinut kutsua itseäni Vantaan kaupunginhallituksen varajäseneksi. Kiitos, kiitos, hauska tutustua! Lisäksi olen Aviapoliksen aluetoimikunnan jäsen. Olen näistä nimityksistä sekä otettu että iloinen. Ymmärrän kuitenkin, jos moni ajattelee, että ihan sama, vaikka titteli olisi alimman välivällymutterin ylimmäinen varakiristäjä - ei sano mittään.

Joskus samoilla henkilöillä on esillä pitkä litania erilaisia jäsenyyksiä, varajäsenyyksiä ja osallisuuksia kaiken maailman lautakunnissa, osastoissa, jaostoissa ja vieläpä samassa rimpsussa kerrotaan haman vuosien takaiset olleet ja menneet luottamustoimet. Asiaa tuntematon ajattelee helposti, että onpa se tuokin haalinut itselleen kaikkea; ehtiiköhän hoitamaan mitään niistä vähääkään kunnolla. Äsh då…olen kai joskus tuntenut itsekin tällaisen ihmetyksen hiipivän päähäni. Miten joku voi olla mukana kaikessa?

Lisään oman listaani vielä Vantaan vihreiden hallituksen jäsenyyden, Vihreän Aviapolis ry:n puheenjohtajuuden sekä tietenkin varavaltuutettuna toimimisen. Vuosi sitten minulla ei ollut näistä mitään, nyt näitä toimia on jopa viisi. Olenko yhtäkkiä selittämättömästi pätevöitynyt, vaiko vain ahne? Vai onko minulla vain liian suuret luulot itsestäni? (voi kyllä pitää paikkansa, vaikka nämä hommat hanskaisinkin aika hyvin…)

Kaupunginhallituksen varajäsenyys tarkoittaa tietenkin sitä, että mikäli varsinainen jäsen on estynyt, pääsen kokoukseen hänen sijastaan. Varajäsen osallistuu kuitenkin ryhmän kaupunginhallituksen omiin infoihin, joita on siis joka toinen viikko. Paikalta on hyvä näköala koko kaupungin toimintaan. Varajäsenyys on ainakin meillä Vantaan Vihreillä tehokas sisäänajokurssi kaupungin johtamiseen. Valtuuston varajäsenenä pääsen valtuustoinfoihin ja kokouksiin jonkun estyessä. Koska valtuutettuja on yhdeksän, on melkein aina joku poissa. Tällöin kutsutaan paikalle varajäsen - ja tuolloin Jaana porhaltaa Tikkurilaan läppäri kainalossa.

Aviapoliksen aluetoimikunnassa toivon pääseväni vaikuttamaan oman alueeni asioihin. Tämän paikallisen alue-elimen rooli on minulle vielä hieman epäselvä, mutta kerron siitä sitten lisää, kun kirkastuu! On antoisaa päästä tutustumaan toimikunnassa oman alueen muidenkin puolueiden edustajiin. Uskon, että saamme yhdessä monta hyvää ideaa ja jopa toteutettua niitä. Vihreä Aviapolis ry:n puhiksena yritän yhdessä muiden Vihreiden aviapolislaisten kanssa tuoda alueelle vihreää ajattelutapaa ja toimintaa. Yhteys Vantaan Vihreisiin hallituksen jäsenenä on toiminnallisesti ja aatteellisestikin ihan ehdoton.

Tässä tämä oma litaniani auki kirjoitettuna. Eli ei siinä pitäisi olla mitään turhan suuria saappaita, joihin yritän hypätä, vaan ihan järkevä kokonaisuus - haastava tosin - mutta en mitenkään väitä olevani missään korvaamaton tai sooloilija. Tämä on yhteistyötä! Kaikki.

Huteja, kuteja, soijaa ja suklaata

En ole kasvissyöjä, vaikka näin Vantaan väriläiskän puhiksena olisi kai jo imagosyistä viisasta valmistaa ruokalautasestaan värikäs ja hedelmällinen. Yksi (teko)syy sekasapuskansyömiseeni on se, että en ole mikään kummoinen kokki. Koska olen vastuussa myös kolmen kasvavan linnunpoikasen ravitsemisesta, vaatisi kaikille maittavan kasvisruuan teko luovuutta, taitoa, aikaa... Joskus olen kaupassa pyörittänyt kädessäni soijarouhepussia. Kieltämättä se aiheutti enemmänkin inhon väristyksiä kuin kulinaarisia mielikuvia kaikista variaatioistaan. Toinen syy on se, että ruoka ei ole minulle muutenkaan kovin tärkeä asia. Syön, että ei ole nälkä - välttämätöntä hengissä pysymiseksi.

Kasvisruuan suosiminen olisi kyllä ekologisesti järkevää. Mutta me ihmiset olemme mestareita keksimään itsellemme selityksiä, oikeutuksia ja vasta-argumentteja, kuten minä edellä. Seuraavat kommentit ovat kuvitteellisia: "Minä menen nyt omalla autoalla, koska olen muuten niin vihreä." "Aah, herkuttelen verisellä pihvillä, sillä kukaan ei ole näkemässä." Itsekkäät valinnat ovat varmasti olleet näihin päiviin saakka eloonjäämisen takaava asia: vapaamatkustaminen on ollut kannattavaa. Onneksi ihmiskunta on osin jalostunut ajattelemaan myös koko maapallon hyvää, eikä pelkästään itsensä tai oman lajinsa säilymistä. Tiedostaminen on tullut muodikkaaksi. Tahdon uskoa, että ekolgisesti ja epäitsekkäästi ajatteleva on houkuttelevampi kumppani, kuin pelkästään omaa etuaan tavoitteleva pyrkyri.

Jokaiselle vihreäksikin väitetylle valinnalle on olemassa liuta vastakommentteja, joita voidaan osin väittää yhtälailla vihreiksi. On vaikeaa luopua omasta hyvästä, saavutetusta edusta. Joku perustelee bussilinjojen lakkauttamista oikein oivallisesti raideliikenteen suosimisen järkevyydellä, ehkä juuri siksi, että asuu itse aseman vieressä. Green Office -palaverissa perustelin lihansyömistäni (tosin vähäistä sellaista) sillä, että syön itseasiassa määrällisesti vähän. Toinen ongelma mielestäni onkin liiallinen mässäily ja ahnehtiminen ja ruuan pois heittäminen. Loppujen lopuksi nauroimme makoisasti asialle, kun kääntöpuoleksi osoittautui se, että mikäli söisin enemmän, en ehkä palelisi 90 % ajastani, ja voisin laskea työhuoneeni lämpötilaa ja säästää officen lämmityskuluja.

Haluaisin olla kasvissyöjä. Usein jätänkin pihvit väliin ja syön pelkkää salaattia ja perunaa. Pidän viikossa puuropäivän, mutta napsin kyllä surutta suklaata. Kadehdin niitä, jotka osaavat ostaa terveellisiä luomuaineksia, jopa edullisia, ja loihtia niistä lapsiinkin uppoavia herkkuja. Mutta ajan mielummin pyörällä kuin omalla autolla Tikkurilaan, koska nautin siitä, että hengästyn ja hikoilen. Koen päivittäin huonoa omaatuntoa ja onnistumisen hiprakkaa joistakin valinnoistani tai valitsematta jättämisistäni. Koen, että olen keskellä evoluutioprosessia, olen jalostumassa. Satojen ja tuhansien vuosien päästä jälkipolvet osoittavat sitten sen, missä Huhdalla tuli huti ja missä kuti.

Enchiladoja ja luomuviinejä

Pidän kovasti hyvistä illanvietoista. Viime aikoina kodikkaita illanviettoja omassa tai ystävien kodeissa on kuitenkin ollut syystä jos toisesta vähäisenlaisesti. Pikkujouluaikaan kutsuin sentään kylään neljän Sibiksen-aikaisen kaverini perheet, lauantai-iltana taas laitoin hiukan ruokaa ystävälleni ja itselleni.

Julkaisen tässä nyt yhden lempireseptini, nimittäin täytetyt enchiladat Meksikonlahdelta. Tämän reseptin enchiladat ovat kasvistäytteiset, mutta kehottaisin vannoutuneitakin lihansyöjiä kokeilemaan reseptiä ennakkoluulottomasti - ja 99-prosenttisella varmuudella yllättymään positiivisesti! Ruoka on jonkin verran mausteinen mutta ei missään nimessä tulinen, ja omat lapseni syövät sitä mielellään noukittuaan ensin paprikapalat pois.

8 vehnätortillaa

Kastike:
0,5 dl chilikastiketta
150 g tomaattipyrettä
2 dl vettä
1 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä murskattuna
1 tl oreganoa
suolaa
150 g ranskankermaa

Täyte:
1 punainen paprika
1 dl mustia kivettömiä oliiveja
2 prk raejuustoa
1 valkosipulin kynsi
suolaa
yhteensä 1 dl hienonnettua persiljaa ja basilikaa

Päälle:
1 dl juustoraastetta

Yhdistä kattilaan kastikkeen aineet ranskankermaa lukuunottamatta. Anna kiehahtaa ja lisää ranskankerma. Sekoita keskenään hienoksi pilkotut täyteaineet ja täytä tortillat. Kääri tortillat rullalle ja lado tiiviisti uunivuokaan. Kaada rullien päälle kastike ja ripottele juustoraaste. Paista noin 15 minuuttia 225 asteessa. Tarjoile raikkaan salaatin kera.

Ystäväni toi mukanaan pullollisen erityisen hienoa ranskalaista luomuviiniä: Chateau Les Dauphins, Bordeaux 2005. Pullo maksoi pitkälti toistakymmentä euroa ja pettymyksemme oli siksi erityisen suuri: viini oli yksinkertaisesti kovin mitäänsanomatonta. Iästään huolimatta sen maku oli kova ja hapokas, eikä edes herkullinen ruoka onnistunut poistamaan kuivuuden tunnetta kitalaesta.

Toisaalta sain toiselta ystävältäni joululahjaksi paitsi mielenkiintoisen kirjan (Jhumpa Lahirin Tuore maa) myös pullollisen espanjalaista Casa de la Ermita Crianza -punaviiniä (2005), jota maistoin lasillisen tänään aivan sellaisenaan. Tämäkin luomuviini maksaa reilusti yli kymmenen euron mutta on mielestäni pikemminkin hintansa arvoinen: makea, mausteinen ja suorastaan jouluinen.

Tästä voi päätellä ensinnäkin sen, että minulla on suurenmoisia ystäviä! Toiseksi voidaan todeta, että viinienkin maistelemiseen pätee kulunut sanonta "Makuasioista ei voi kiistellä" ja etten ole lajissa mitenkään erityisen harjaantunut vaikkakin innostunut. Kolmanneksi väitän, että luomuviinien ostaminen tuntuu - harmillista kyllä - välillä lähinnä sian ostamiselta säkissä, toista kulunutta lausahdusta lainatakseni (Alkon harvat luomuviinit tulevat kylläkin ostajalleen melko nopeasti tutuiksi, kuten onnellisten luomupossujen kuuluukin). Lisäksi en ole ollut kovin vaikuttunut yhdestäkään alle kymmenen euron hintaisesta luomuviinistä, vaikka kahdeksalla eurolla saa aivan ihania tavallisia viinejä. Tämä viestii siitä, että viinien luomulisä liikkuu vähintäänkin muutamassa eurossa, ellei peräti viidessä, ja se taas on varsin harmillista kenelle tahansa tavalliselle työntekijälle ja perheenäidille.

P. S. Tänään olimme ystäväperheen kanssa lounaalla Flamingon Amarillossa. Kaikki lapset (iältään 3-6) söivät lasten hampurilaisannoksen, Laura valitsi kasvisburriton ja minä päädyin chèvre-purilaiseen. Olimme kaikki tyytyväisiä annoksiimme ja myös palveluun. Erityisesti arvostan ruokalistan runsasta kasvisateriavalikoimaa ja kasvisaterioista juuri valitsemaani hampurilaista, jollaista ravintoloiden listoilta tapaa hyvin harvoin.

Joulukuun musiikki- ja teatterisuosikit

Aivan ensimmäiseksi myönnän jälleen yhden lukuisista paheistani: kuuntelen aika usein Radio Aaltoa eli tätä kaikkien romantikkojen ja muiden lälläreitten tai sydämensä tilapäisesti sumentaneiden omaa slovarikanavaa. Tänään Radio Aaltoa ei kuitenkaan voi kertakaikkisesti sietää: en yksinkertaisesti kestä tätä jouluiskelmähöttöä, lauloi sitä sitten suuri viihdetenorimme Pentti Hietanen, joka joulu yhtä pelottavan varmasti maan päälle liihottavat enkelit Katri Helena ja Arja Koriseva tai varsinkaan porilaisten suursuosikki Mamba solistinaan varsinainen supertonttu Tero Vaara. Ei ei ei, äkkiä jokin cd-levy soittimeen, pelastakaa minut tältä jokajouluiselta kiroukselta!

Ostin parille rakkaalleni joululevyn Jumbosta; me olemme vanhanaikaista väkeä, joka haikailee vinyylien perään, ostaa cd-levyjä kauppakeskuksista ja silloin tällöin kyllä kuuntelee biisin tai pari YouTubessa tai ostaa kotikoneelleen suosikkejaan iTunesista tai jostain muusta verkkoputiikista. Anttilasta ei klassista musiikkia irronnut (miksi ihmeessä, kun viihdeosasto muuten pullistelee kaiken maailman levyä, kasettia ja ties mitä kapulaa ja laitetta?!), mutta käteeni tarttui paitsi Ipanapa2-cd pikkurakkailleni myös muutama edullinen albumi omaan levyhyllyyni: Ismo Alangon Hitit vuodelta 2001 (minulla on entisestään hyllyssäni ainoastaan Kun Suomi putos puusta, mutta totta puhuen vaikuttaa siltä, että kuuntelen Alankoa mieluummin livenä kuin olohuoneessani), Simon & Garfunkelin debyyttilevy Wednesday Morning, 3 A.M. vuodelta 1964 (tämän parivaljakon levyjä minulla on muutama aivan alkuperäisenä vinyylinä), Neil Youngin ja hänen hullun hevosensa Zuma vuodelta 1975 (levyn aikoihin Youngin kantri/folk-tyyppinen musiikki alkoi saada rokahtavampia ja raskaampia sävyjä, mikä on korvilleni tosi jees) ja viimeisenä Foo Fightersin tupla In Your Honor vuodelta 2005 (ensimmäinen levy on paikoin aika raskasta makuuni, mutta toiselta löytyy suoranaisia helmiä kuten ensimmäinen biisi Still).

Anttilasta suuntasin Stockmannin levyosastolle, joka pelasti ostosreissuni; aloin jo olla huolissani, täytyykö minun todellakin lähteä keskustaan saakka muutaman klassisen cd-levyn perässä, mikä olisi tuntunut käsittämättömältä, kun shoppailin sentään yhdessä Pohjoismaiden suurimmista ostoskeskuksista. Ei tarvinnut. Stokkan hyllystä käteeni tarttui jo muutaman vuoden takainen Olli Mustosen, Pekka Kuusiston ja Tapiola Sinfoniettan levyttämä Mozart-albumi, joka sisältää itävaltalaisen neron viulukonsertot kolmannesta viidenteen näiden taiturillisten veijarimuusikkojen tulkitsemina. Lisäksi sieppasin mukaani Straussin elämää suuremmat Vier letzte Lieder ("Neljä viimeistä laulua" Hessen ja Heinen teksteihin) Kiri Te Kanawan laulamina, muuta kun ei ollut tarjolla ja ihan hyvä näin. Rakastan tätä myöhäisromanttista teosta joka syksy ja talvi.

Levyillä kulttuurinnälkäinen pikkulasten äiti saa tyydytettyä hiukan pohjatonta ruokahaluaan, mutta joulukuussa ehdin nauttia myös muutamasta erinomaisesta live-esityksestä. Ensinnä kävin lapsineni ja enoni perheen kanssa Nurmijärvellä paikallisen tanssi- ja musiikkiopiston yhteistyönä tekemässä suurproduktiossa Ali Baba ja 40 rosvoa, eikä hankkeelle ja esitykselle voi kuin nostaa hattua. Valtava ja valtavan hieno juttu! Serkkuni Annika oli mukana sellistinä. Juuri tällaisia hankkeita tarvitaan ja niitä kannattaa kaikin keinoin tukea sekä kuntien imagon kohottajina että ennen kaikkea siksi, että ne antavat kaikille osallistujille - tässäkin tapauksessa parille sadalle - unohtumattoman sosiaalisen ja taide-elämyksen, jonka merkitys ja positiivinen vaikutus kantaa parhaassa tapauksessa läpi elämän.

Seuraavaksi kävin oppilaitteni kanssa Kansallisoopperassa katsomassa Puccinin upean Toscan, jonka olin nähnyt oopperatalossamme aiemminkin. Reissu sujui ennakko-odotuksia paremmin: parkkeerasin itseni parvelle parin hulivilin väliin ja ehdin jopa nauttia Puccinin suurenmoisesta musiikista, eivätkä vierustoverinikaan kuolleet tylsyyteen (ruumiita tulee yhteensä kolme, joten pojilla oli mitä odottaa). En ole varsinainen oopperafriikki, mutta olen kyllä nähnyt useita kymmeniä oopperaesityksiä Kansallisoopperassamme, Savonlinnassa, Sibiksen oopperaosaston produktioina, pikkukaupunkiemme voimainponnistuksina ja esimerkiksi Sveitsissä ja nauttinut useimmista esityksistä valtavasti. Oopperan tukeminen on hankala ja tavallaan kaksipiippuinen juttu, josta oikeastaan kaikissa puolueissa ja ainakin Vihreissä tunnutaan olevan aika monta mieltä. Minun täytyy kyllä myöntää, että soisin maamme ainoaa oopperataloa tuettavan jatkossakin; taidemuotona ooppera viehättää ja koskettaa monia eivätkä lippujen hinnat tosiasiassa ole mahdottomia kustantaa tavallisille työntekijöillekään.

Viimeiseksi vierailin ensimmäistä kertaa Teatteri Vantaan produktiossa, joka oli tällä kertaa Broadway-näytelmä Aurinkoiset pojat ja esitettiin teatterin tiloissa Tikkurilan Silkkisalissa. Esitys oli laadukkuudessaan kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys, vaikka näytelmän huumori tuntuikin uppoavan paremmin yleisön enemmistön muodostaneeseen jo hieman ikääntyneeseen väkeen, joka itse asiassa kiemurteli naurusta suurimman osan esityksestä. Me kaksi päälle kolmekymppistä naista viihdyimme kyllä myös esityksessä hyvin, mutta taisimme nauttia vähintään yhtä paljon pelkästä muutaman tunnin rauhallisesta oleilusta ilman rakasta jälkikasvuamme ja joulukiireitä. Toivottavasti kaupungillamme riittää resursseja ja tahtoa tukea Teatteri Vantaata riittävästi tulevina taloudellisesti tiukkoinakin vuosina.

Jouluruokaa kotona ja kaupungilla; ravintola-arvioita nollasta kymppiin

Vietimme eilen jouluaattoa keskimmäisen sisaren ja hänen perheensä kotona Helsingin puolella, Viikissä. Kantavanhemmat eli vanhempani olivat myös paikalla, mikä oli toki muutenkin mukavaa mutta lähes välttämätöntä siksi, että saimme pöytään kaikki perinteiset jouluherkkumme, joita sitten nautimmekin pitkään ja hartaasti. Aattopäivä oli kaiken kaikkiaan hyvin samanlainen kuin sadoissatuhansissa muissa suomalaiskodeissa: joulupuuro nautittiin joulurauhanjulistuksen kera, sitten saunottiin, syötiin joulupöydän antimia ja odoteltiin pukkia, jonka syliin ei lopulta kiivennytkään kukaan lapsista vaan talon emäntä!

Kun isovanhemmat oli lähetetty vierasmajaan nukkumaan, jatkoi keskimmäinen sukupolvi iltaa viinin, glögin, suklaan ja lähes loputtoman kikatuksen voimin. Kenenkään muun kanssa ei kikatuta niin kuin oman siskon; syynä ovat toisinaan lapsuuden yhteiset, hervottomat muistot, mutta yhä useammin vain samanlainen huumorintaju, joka näkee arjessa hillitöntä komiikkaa silloinkin, kun muiden mielestä liikutaan täysin asiallisilla vesillä.

Tänä jouluna syön jouluruokaa vain yhtenä päivänä, mikä ei minua kovin suuresti harmita, sillä vaikka äidin kalat ja laatikot maistuvatkin minulle erinomaisesti, en kuitenkaan halua syödä kinkkua enkä oikein välitä rosollistakaan (jota kylläkin tuunataan vuosittain, koska kukaan muukaan ei oikein tunnu intoutuvan mokomasta punajuurimössöstä). Juustoja ja suklaata söisin tietysti liiankin kanssa, mikä koskee toki muitakin vuoden päiviä ja juhlia kuin joulua, ja siksikin on parempi vetäytyä aika ripeästi yltäkylläisen tarjonnan ulottuvilta.

Joulun alla kävin pitkästä aikaa muutamassa ravintolassa. Lauantaina menimme lasten kanssa Tikkurilan kirjastoon ja päätimme poiketa sen jälkeen lounaalla Tikkurilan Rossossa, jossa olin paria viikkoa aiemmin syönyt varsin kehnon ja liian simppelin vuohenjuustosalaatin. Väkeä oli liikkeellä aika paljon, mutta saimme vain hetken odotettuamme paikan ikkunan ääreltä läheltä ovea. Meitä edellä oleva lapsiperhe kieltäytyi paikasta, koska arveli, etteivät lapset kuitenkaan pysy tuoleissaan, ja halusi pöydän lähempää leikkinurkkausta. Minä ajattelin polleasti, etteivät meidän Sofia ja Joel tule ravintolaan leikkimään vaan syömään, ja istahdin ylpeänä heidän kanssaan pöytään lukemaan ruokalistaa.

Listalta löytyikin mukavan oloista syötävää ja koska kello oli yli kahden, alkoi meillä olla kova nälkä. Odotimme, odotimme ja odotimme ja pienokaiseni käyttäytyivät kuin enkelit (tekevät näin usein mutta eivät suinkaan aina), mutta tarjoilijaa ei näkynyt eikä kuulunut. Puolen tunnin kuluttua keräsimme tavaramme ja poistuimme. Sofia kysyi, miksi en käynyt etsimässä tarjoilijaa jostakin, ja yritin kiukultani selittää hänelle, että ravintolassa palvelua kuuluu saada pyytämättäkin ja että koska tässä ravintolassa näin ei tehdä, emme halua siellä syödäkään. Huikkasin vielä tiskille lähdöstämme ja sanoin meidän odottaneen niin kauan, että lähdemme nyt kotiin ruoanlaittoon. Tarjoilijatyttö ei hämmästykseltään saanut hetkeen sanaa suustaan ja poistuimmekin ripeästi, etten olisi nolannut itseäni ryhtymällä polkemaan jalkaa tai tekemään muuta idioottimaista. Huonoa palvelua yhtä kaikki. Onneksi meillä oli kotona pakastimessa luomuperunasosetta ja lihapullia sekä äidille sardiineja ja ruisleipää.

Maanantaita ja tiistaita Sofia ja Jolle viettivät isänsä kanssa, joten pääsin nauttimaan ravintolaruokailusta ystäväni kanssa. Ensimmäisenä päivänä kävimme Töölössä sijaitsevassa intialaisessa Maharajassa (lausutaan tietääkseni Maharadza - olen itseopiskellut jonkin verran sanskritia ollessani aktiivijoogi viime vuosituhannen lopulla; kysymys ei siis ymmärtääkseni ole vatsarajasta sanan missään merkityksessä), jossa olimme herkutelleet aiemminkin. Paikka on samanaikaisesti sekä kodikas, lämmin ja viihtyisä että ehdottoman elegantti, tarjoilu on poikkeuksetta kohteliasta ja ystävällistä ja ruoka pettämättömän hyvää. Nautin Palak Paneer -aterian, joka sisältää tuorejuustoa pinaatissa, seuralaiseni valitsi lammasta tomaattikastikkeessa. Kummankin annos oli äärimmäisen herkullinen ja täyden kympin sai lammasaterian tomaattikastike.

Aatonaattona kävimme pikaisella lounaalla Flamingon kreikkalaisessa Santorini-ravintolassa, jonka lounaslistan vuohenjuustosalaatti peittosi Rosson vastaavan mennen tullen. Pisteitä täytyy antaa ensinnäkin rohkeudesta perustaa kreikkalainen ravintola vantaalaiseen kulutusparatiisiin, lisäksi ravintolan sisustuksessa on nähty vaivaa, vaikka lopputulos on edelleen kliininen ja kaipaisi vaikkapa tummaa puuta idyllisemmän tunnelman luomiseksi. Salaatin asettelu oli todella viehättävä ja maku ehkä yllätyksetön mutta onnistunut, joskin sinänsä erinomaista oliiviöljyä oli leipäpalan kostuttamisessa käytetty makuuni liikaa. Salaattipöydän ciabatta-tyyppinen leipä oli erittäin hyvää.

Hoitoa ja sovitusta rangaistuksen sijasta

Joulun alla osa oppilaista koulussa on ihan poissa nahoistaan. Lyhyestäkään keskittymisestä oppitunneilla ei tahdo tulla mitään ja välitunneilla unohdetaan koulun vähäisetkin säännöt. Kun lämpötila laskee lähelle pakkasrajaa, välituntisin kirmataan pitkin käytäviä itsensä naurettaviksi tuntevia opettajia karkuun, ja kun kosteaa lunta sataa hitunen, puristetaan siitä kivikovia pikkukuulia, joita heitellään muina miehinä kavereiden takaraivoihin, kun opettaja hetkeksi kääntää selkänsä.

Ja sitten oppilaita pitäisi nuhdella jotenkin ja toki nuhdellaankin ja yritetään puhua heille järkeä. Ja sitten pitäisi rangaista jotenkin, vaikka joulu on ihan ovella eivätkä rikkomukset toki ole suuren suuria. Koululla on kuitenkin sääntönsä ja jos niiden rikkomisesta ei seuraa mitään, huomaavat fiksuimmat tai muuten vain ärhäkkäät aika nopeasti, ettei niitä ole monta syytä noudattaakaan. Vartti jälki-istuntoa lumipalloa kohden ja sisällä vietetystä välitunnista vartti siitäkin? Opettajien välituntipalaverissa väännetään joka vuosi peistä siitä, mikä olisi sopiva rangaistus tai opetus, eikä yhteisymmärrykseen päästä, kun näkemyksiä on yhtä monta kuin päitäkin.

Suunnilleen kuukausi sitten Hesarin sunnuntain D-osassa kriminaalipsykologi Jaana Haapasalo kannatti rikollisten hoitamista rankaisemisen sijasta. Koulumaailmaa on ehkä arveluttavaa - vaikkakin joskus aika perusteltua - verrata vankilaan, mutta kysymys rankaisemisen järkevyydestä ja muodosta on väistämätön molemmissa. Yhdyn täysin Haapasalon ajatuksiin siitä, että rikollinen käytös on oire psykologisista ongelmista, joiden taustalla ovat useimmiten lapsuuden traumat. Tällaisen henkilön sulkeminen toisinaan lähes ihmisoikeuksia loukkaaviin oloihin ja säilyttäminen ja vapauden riistäminen näissä olosuhteissa ei minun käsityskykyni mukaan mitenkään ohjaa näitä henkilöitä onnellisempaan, terveempään ja sosiaalisesti hyväksyttävämpään elämäntapaan.

Joskus on varmasti syytä eristää muille ja ehkä itselleenkin vaarallinen henkilö omiin oloihinsa, mutta tavallisen vangin kohdalla näkisin tärkeimmäksi mielenterveyden hoidon, ohjauksen arkielämän sujumiseen ja terveisiin sosiaalisiin kontakteihin sekä sovitustyön jossakin yhteiskuntaa hyödyttävässä instanssissa. Nykymuotoisessa systeemissä nähdäkseni tärkeintä olisi vangin järjestelmällinen tutorointi vapautumisen jälkeen.

Koulussa perinteinen jälki-istunto on joskus paikallaan, sillä kukapa haluaisi jäädä istumaan pulpettinsa ääreen muutenkin pitkän koulupäivän päätteeksi kavereiden kiitäessä koteihinsa tai viettämään iltapäivää keskenään. Hankaluuksia janoavan ja niihin jatkuvasti sotkeutuvan koululaisen käyttäytymistä ei kuitenkaan paranna viidentoista minuutin vapaudenriisto, vaan tunne siitä, että on hyvä ja riittävä ja rakas ja tärkeä jollekin ja että joku välittää ja kuuntelee.

Kun tällainen oppilas tohelluksensa ja opettajan nuhtelun ja toisinaan sitten pidennetyn koulupäivänsäkin jälkeen huikkaa luokan ovelta "Moikka ope" ja kirjoittaa joulukorttiin "Olet kiva", voi opettaja tuntea sydämessään löytäneensä jos ei parasta niin ainakin kelvollisen tavan ohjata toivotuimmilta poluilta helposti harhautuvaa lasta tai nuorta kohti yhteiskuntaan sopeutuvaa ja tasapainoista aikuisuutta.